Pikavisiitti Pekingissä

Pakkasin kapsäkkini ja lähdin miehen matkaan Pekingiin. Mies käy siellä usein työmatkalla ja  pyysin päästä mukaan, sillä en ole käynyt pohjoisessa pääkaupungissa vuosiin. Peking sijaitsee sen verran pohjoisempana, joten oli pakattava mukaan paksumpaa vaatetusta ja lisäksi huoletti saastelukemat jotka olivat viikonloppuna huimat 300.

Matka Hongqaion lentokentälle kesti aamuruuhkassa miltei yhtä kauan kuin lento Air Chinan siivillä Pekingiin. Lennon aikana luin, tai katselin kuvia Air Chinan lentolehtisestä, jossa oli monen aukeaman juttu Finnairin uudesta A350 lentokoneesta. Kun vajaan parin tunnin päästä laskeuduimme Pekingiin, niin se näytti samanlaiselta kuin marraskuinen Suomi. Puut olivat keltaisia tai lehdettömiä ja sää oli yhtä harmaa kuin villahuivini. Saavuimme perille myöhään iltapäivällä, joten kaupungin nähtävyydet oli syytä unohtaa ja keskittyä olennaiseen - myöhäiseen lounaaseen.

Torstaina aloitin päivän pitkällä kierroksella Kielletyssä kaupungissa joka on Pekingin suosituimpia nähtävyyksiä. Lähdin ajoissa liikenteeseen, mutta vesisade ja aamuruuhka hidastivat matkan tekoa. Kun vihdoinkin pääsin perille Kielletyn kaupungin porteille, niin siellä odotti valtava lauma muitakin turisteja. Lippu kaupunkiin maksoi 40 RMB ja lippuluukulla tarkistettiin passi. Kaupunkiin mentiin läpi keskipäivänportin (Wu), sekä turvatarkastuksen ja laukkujen läpivalaisun kautta. Hyvä niin, tässä pahassa maailmassa. Kävin Kielletyssä kaupungissa aikoinaan ensimmäisellä Kiinan matkallani, ja en muistanutkaan, että se oli noin valtavan kokoinen. Kielletyllä kaupungilla on kokoa 72 hehtaaria.

Kiertelin kaupungissa parin tunnin ajan ja sade yltyi yltymistään. Laatat olivat liukkaita ja valokuvaaminen hankalaa. Oli pukenut päälleni pitkähihaisen t-paidan ja neuleen, sekä kevyttoppiksen, pipon ja paksun huivin. Kaipasin villaisia legginsejäni ja kunnollista sadetakkiani, jotka jätin tietenkin Shanghaihin.

 Sateesta huolimatta kaupunki kiinnosti myös muita matkailijoita, pääosin kiinalaisia. Ylläolevassa kuvassa on ylimmän harmonian halli (Taihedian), jossa sijaitsee keisarin valtaistuin ja josta näin ihmismassan yli vilauksen. Välillä tuntui, että olin kiinnostavampi kuin keisarin palatsit ja kukkaportit ja valokuvia näpsittiin salaa tai pyytämällä reilusti lupa: "Photo, photo?"

Kielletyn kaupungin arkkitehtuuri ja sen ajan rakennustekniikka on todella kaunista ja taidokasta. Rakennusten arkkitehtuuri noudattaa kiinalaisia fengshui periaatteita. Kaupunki on täynnä yksityiskohtia; korkeita ja kauniita ovia, leijonapatsaita, lohikäärmekuvioita, patoja, ovenkahvoja, kiveen hakattuja kuvioita...Kaupunki on valmistunut vuonna 1420 ja se oli aikoinaan keisarien asuinalue ja maan hallintokeskus.

Kielletyn kaupungin nimi tuli siitä, että useimmilla alamaisilla oli pääsy kaupunkiin kielletty ja vain keisarit saivat liikkua siellä vapaasti. Kaikki kaupungin tärkeimmät rakennukset on suunnattu etelään auringon kunniaksi ja niiden järjestys kuvaa keisarillista valtaa ja korostaa yksilön vähäpätöisyyttä.

Kierroksen kruunasi kävely keisarillisessa puutarhassa (Yuhua Yuan) jossa oli lampia, paviljonkeja, lohikäärmekuvioisia käytävälaatoituksia, veistoksia, vanhoja puita... Puutarha oli aikoinaan keisarien lepopaikka.

 

Olin niin lumoutunut keisarien palatseista ja tiluksista, että lähdin portin luona odottavan kiinalaismiehen matkaan, joka tarjosi kierrosta hutongissa riksan kyydissä. Hutong oli suunnitelmissani, joten miksipä ei? Malesiassa en ikinä olisi lähtenyt yksin tuntemattoman matkaan.

Hutongit ovat kiinalaistyylisiä kapeita katuja ja kujia, jotka ovat ominaisia erityisesti Pekingille. Hutongit alkavat olla katoavaa perinnettä, sillä suurin osa on tuhottu suurien rakennuskompleksien tieltä. Paikallisoppaani polki kapeilla ja tyhjillä kujilla, sekä esitteli siellä olevat ravintolat ja koulun, joka oli tarkoitettu ainoastaan hutongissa asuville lapsille. Hutongin kujat olivat yllättävän siistissä kunnossa. Keskustelimme sekä kiinaksi että englanniksi ja tein suuren vaikutuksen häneen mitättömällä kiinankielentaidollani. Pekingiläisten mandariinikiina kuulostaa rumemmalta kuin shanghailaisten. Ärrä sorahtaa rumasti.

Paikallisoppaani kertoi, että hutongeissa asuu nykyään myös varakkaampia kiinalaisia, sekä muutamia ulkomaalaisia ja näytti kauniit kiinalaisovet joiden takana he pitävät majaa. Varakkaat kiinalaiset ovat entisöineet ja laajentaneet asuntoja. Pienemmissä ja vanhimmissa asunnoissa ei ole wc- ja suihkumahdollisuutta, joten kujan varrella oli yhteiset huussit ja suihkut naisille ja miehille. Vanha kiinalaismies astui kujalle asuntonsa ovesta ja totesi: "Onpas kylmä!" En yhtään ihmettele, että kiinalaiset rykii ja köhii, sillä asunnot ovat kylmiä talvikuukausina.

Mielenkiintoinen kierros oli ohi ja oli aika palata takaisin hotellille, joka sijaitsi kaukana kehä 4:n varrella. Vettä satoi kaatamalla, kertakäyttösadetakista oli vain riekaleet jäljellä ja taksit ajoivat ohi varattuina. Seisoskelin litimärkänä ja kylmissäni tien vieressä,  kunnes viereeni pysähtyi henkilöauto, jossa oli nainen ratin takana. Hän kysyi, että: "Haluatko taksikyydin?"  Kyllä! Ja niin hyppäsin laittomaan ja lämpimään taksiin ja lähdimme ajamaan hotellille. Matkan aikana kävi mielessä, että olikohan ihan viisasta ja mielikuvituksessani näin itseni ryöstettynä tai paloiteltuna mustassa jätesäkissä syrjäisen kujan roskiksessa. Pienen etsimisen jälkeen nainen vei minut turvallisesti hotellille ja ansaitsi hyvästä kuljetuksesta reilun tipin. Lähtiäisiksi hän vilkutti iloisesti ja lähti kiireen vilkkaan etsimään muita läpimärkiä turisteja. Tätäkään en olisi ikinä tehnyt Malesiassa.

Pikavisiitti oli nopeasti suoritettu ja perjantai-aamulla lähdimme räntäsateessa Pekingin rautatieasemalle. Rautatieasema oli kuin lentokenttä; turvatarkastukset, matkalaukkujen läpivalaisut, matkalippujen ja passien tarkistukset. Rautatieasemalla oli kahviloita, ravintoloita, elintarvikeliikkeitä, vaateliikkeitä ja kaikenlaista pikkuputiikkia. Lähtölaiturille mentiin tiukassa järjestyksessä, ajallaan ja vielä kerran passintarkastuksen läpi. Voin vain kuvitella millainen hallittu ryysis asemalla on kiinalaisen uudenvuoden aikaan.

Junan ykkösluokassa virkapukuiset junaemännät jakoivat juomia (ei alkoholia) ja pientä huikopalaa, sekä passit ja junaliput tarkastettiin kolmannen kerran. Lisäksi käytävillä kulkivat siivoojat, jotka keräsivät roskat samantien pois ja pitivät junan vessat moitteettomassa kunnossa. Matkaa Shanghaihin oli 1300 kilometriä ja juna kiisi sen viidessä tunnissa. Parhaimmillaan vauhti oli 305 km/tunnissa ja maalaismaisemat vilisivät nopeasti ohi. Shanghailainen tuttavani sanoi, että Shanghai on paratiisi. Ei ehkä paratiisi, mutta Idän Pariisi, jonne oli kiva palata takaisin.